Viesti

Sain eilen mielenkiintoisen viestin Mr M:lta. Siinä taisi olla vähän ikävää mukana. Ei, ei sellaista ikävää, että joku kaipaisi minua, vaan sellaista, että kaipaa sitä tapaa, joka minusta on tullut. Voin olla väärässäkin, mutta sitä me taidamme olla toisillemme: tapa. Ystävyyttä, kyllä varmasti sitäkin. Mutta enemmän vielä tapa. Keskinäinen ajatusten vaihto on vaan ollut niin iso osa päiviämme jo niin kauan, että siitä on vaikea luopua. Enkä minä oikeastaan sitä välttämättömänä pidäkään, että siitä luopuisimme. Mutta on siinä huonotkin puolensa, on tosiaan. Ehkä ne ongelmat siitä ovat minun ajatuksissani ja tunteissani. Tietyllä tapaa olen hänestä irti mutta toisaalta tiedän, etten täysin ole sitä koskaan. Koskaan on pitkä aika, sanoisi hän. Niin, ehkä joskus.

Hänellä on mielenkiintoinen tuttavuus, tiedän sen. Hän ei siitä paljon puhu, ehkä minun tunteitani varjellakseen, mutta joku hänellä nyt on. Joku, joka saa hänessä aikaan jännittäviä tunteita ja saa hänet taas ajattelemaan sortumista pois parisuhteen kaidalta tieltä. Minusta tuntuu, että on vain ajan kysymys, koska hän tekee läheisempää tuttavuutta mielenkiinnon kohteen kanssa. Joku elävöittää hänen sieluaan ja saa hänet luultavasti taas unohtamaan sen, miksi pettäminen ei ollut järkevää.

Voisin koettaa hänelle jotain järkevää puhua, mutta en taida olla siihen oikea ihminen. Minulta puuttuu asian vaatima integriteetti. Jostain syystä koin, että tuskin oikeastaan reagoisin hänen seuraavaan ihastukseensa kovin voimallisesti. Varmaan se tuntuu oudolta kuulla sitten aikanaan (jostain syystä oletan siis, että niin tulee ensinnäkin tapahtumaan ja toiseksi, että hän siitä minullekin kertoo), että hän on pettänyt taas, mutta toisaalta en usko, että se minun ajatuksiini tai suhtautumiseeni vaikuttaa mitenkään erityisesti. Ehkä se osaltaan sitten muuttaa välejämme yhä voimakkaammin ystävyyden suuntaan. Yhteiset hetkemme tuntuvat kaukaisilta muistoilta.

Mustankipeyttä on vaikea tunnustaa

Tunnistin sen itsestäni. Mustankipeyden. Täysin järjetön tunne, käsittämättömän typerässä yhteydessä vieläpä. Ja silti en osaa sille mitään muutakaan nimeä antaa.

Eräällä ystävälläni on uusi tuttavuus. Uusi joku, jonka kanssa jakaa ajatuksia ja ruotia tuntemuksia. Aluksi en välittänyt siitä. Nyt kuitenkin päivä päivältä asia ärsyttää minua enemmän ja enemmän. Kun tiedän hänen olevan keskustelemassa, se kouraisee minua vatsanpohjasta. Aivan järjetöntä. En osaa selittää, mitä minä kuvittelen menettäväni tässä, varsinkaan kun "minulla" ei ole oikeastaan mitään koskaan ollutkaan.

Jotenkin kaikki tuntuu vaan tosi laimealta ja tekee mieli olla olematta. Väistyä taakse, ettei satu. Hylätyksi tulemista pelkään kai. Vaikka ei tässä siitä pitäisi olla kyse.

Aihetta olla onnellinen

Niin sitä taas sai muistutuksen siitä, mikä oikeastaan on tärkeää. Juttelin erään ystäväni kanssa, joka osallistuu mielenkiintoiseen toimintaan. Hän kertoi päivän aikana kohtaavansa "keikalla" jopa toistasataa lasta. Jokaisen yksilönä, yksitellen, muutaman minuutin verran. Enpä ollut koskaan ennen tullut ajatelleeksi, että osa niistä lapsista, jotka hän kohtaa, ovat viettäneet koko elämänsä sairaalassa. He ovat syntyneet siellä, eläneet siellä ja sinne he aikanaan kuolevat. Osa näistä lapsista on jopa kymmenvuotiaita. Osa lapsista on pirteähköjä vain hetken aikaa päivästä: kohtaamiset on ajoitettu lasten rytmin mukaan. Koko laitoksen kierto on suunniteltu niin, että kierto osuu näiden lasten kohdalle heidän päivittäisen virkuimmain aikansa mukaan.

Erityisesti minua kosketti se, että erään lapsen vuoteen vierellä on mummo aina istumassa. Joka ikisellä kerralla. Ja hoitajien mukaan ei vain niinä päivinä vaan aina. Joka päivä. Lapsi on suurimman osan vuorokaudesta tiedoton, mutta virkkua aikaakin on muutamia tunteja. Kaiken tämän ajan mummo on paikalla, silittelee ja laulelee sekä lukee lapselle. Ja suuren osan siitäkin ajasta, jonka lapsi on tiedoton. Itkin kuunnellessani. Ehkä siksi, että tajusin, kuinka onnellinen olen, kun omat lapseni ovat perusterveitä. Ehkä siksi, että säälin tuota pientä ihmisen alkua, joka koko elämänsä elää sairaalassa. Ehkä siksi, että tuon mummon pyytettömyys kosketti.

Kopioitu ihan luvalla, kehotuksesta

1. Missä on kännykkäsi?
Milloin missäkin

2.Hiusten värisi?
Tummanruskea luonnostaan, nyt muutamia vaaleampia raitoja lisätty keinotekoisesti

3.Äitisi?
Jumalalle kiitos äidistä, joka on jaksanut koko lapsilauman kohtuullisen järkeviksi aikuisiksi kasvattaa.

4.Isäsi?
Dead as a stone. Luultavasti parempi niin.

5.Suosikkiesineesi?
Kännykkä

6.Viimeöinen unesi?
Viimeyöstä en muista, muutama yö sitten voitin lotossa ja jouduin antamaan puolet voitosta entiselle puolisolleni syystä, jota en ymmärrä

7.Unelmasi/päämääräsi?
Lyhyellä tähtäimellä omistusasunto, mutta sekään ei ole niin kovin tärkeää.

8.Missä huoneessa olet?
Keittiössä

9.Pelkosi?
Että lapsille käy jotain

10.Missä haluat olla kuuden vuoden päästä?
Itsenäinen, onnellinen ja rakastava, enkä fyysisesti kovin monen kilometrin päässä nykyisestä tilasta.

11.Missä olit eilen illalla?
Kotona

12.Mitä et ole?
Huoleton

13.Tavara, joka on toivelistallasi?
Tallentava digiboxi

14.Missä kasvoit?
Kodissani kaukana täältä

15.Mitä teit viimeksi?
Etsin kätkettyjä tavaroita

16.Mitä on ylläsi?
Alushousut, olohousut, nilkkasukat, laamapaita ja neule

17.Televisiosi?
15 v vanha

18.Lemmikkisi?
Ei ole

19.Tietokoneesi?
Lenovo

20.Mielialasi?
Väsynyt

21.Ikävöitkö jotain?
Syliä

22.Autosi?
Kaukoidän ihme

23.Mitä sinulla ei ole ylläsi?
Rintaliivejä

24.Suosikkikauppasi?
Prisma

25.Kesäsi?
Liian lyhyt

26.Rakastatko ketään?
Lapsia, perhettä laajassa merkityksessä, unelmia

27.Suosikkivärisi?
Punainen

28.Milloin nauroit viimeksi?
Tänään

29.Milloin itkit viimeksi?
Toissapäivänä

Hengissä

Olen edelleen hengissä, vaikka välillä itsekin epäilen, onko se totta. Taidan olla vain kävelevä ruumis, joka suorittaa pakolliset rutiinit päivästä toiseen. Hengitän, syön, teen askareet, mutta elänkö?

Nauraa saan välillä vatsani pohjasta, mutten lopulta ole kuitenkaan onnellinen.

Työmaalla ei tahti hellitä. Yritän itse hellittää. Koetan antaa anteeksi itselleni sen, etten mitenkään voi ehtiä kaikkea. Se ei aina ole helppoa.

Hämmästyttää kummastuttaa

Väsynyt viikko. Työmaalla all hell has broken loose. Tuntuu, ettei mikään riitä ja kaikkialta vaan tulee enemmän ja lisää ja lisää vaatimuksia. For what? YTneuvottelut siellä ja YTneuvottelut täällä. Elämässä on muutakin ja sitä paitsi tärkeämpää.

Hyvästit eivät tainneet ollakaan hyvästit. Enemmän se oli jotain.... ilman puhdistusta? Kirjoitin pitkät pätkät itsestäni ulos ja samalla olo huojentui. Pääsin enemmän irti. Hänen tietyt sanansa huvittavat minua. Hän lämmittää minua taas, huomaan. Mutta osaan ehkä suhtautua siihen eritavalla. Tai se on erilaista. Olemme kai molemmat yrittäneet saada suhteellisuuden tajua.

Entisen elämän eräs merkkipäivä oli tänään. Sekään ei erityisemmin tuntunut miltään. Mutta muistin sen silti. En ehkä haluakaan pohtia sitä enempää.

Viikon mittaan puhelimessa olimme entisen kanssa erimielisiä. En tiedä enkö vain kertakaikkiaan muista mitä olemme jutelleet puhelimessa vai oliko hän totaalisen väärässä. Toivottavasti siitä ei kuitenkaan tule mitään isompaa ongelmaa välillemme. Koetetaan sopia kaikki jatkossa tarkemmin ja ehkä jopa niin, että jonnekin jää sopimistamme asioista merkintä. Jotain, josta molemmat voivat tarkistaa, mitä on sovittu.

Hämmästelen tilannetta. Kaikki kummastuttaa minua. Oma itseni, hän ja moni muu. Toivottavasti ensi viikko on jotain enemmän. Positiivisesti.

En ymmärrä itseäni

Meistä tuli läheiset, siitä hassusta ja hurmaavasta, jonka tapasin sillan päässä ensimmäisen kerran. Jo ensitapaamisellamme huulemme eksyivät toisiinsa ja sydämeen astui se ylimääräinen lämpö. Mutta koko ajan tiesimme, ettei sen ole lupa kestää. Itse olin valmis lähtemään ja ajan mittaan lähdinkin. Mutta hän jäi, ei kai koskaan aikonutkaan lähteä.

Ajattelimme olla ystävät, ihan vaan jutella ja pysyä kuulolla. Osattiinkin aikamme. Vaan nyt tuli jokin. Se jokin tuli minuun. Muuan teksti siellä, toinen täällä. Huomasin, ettemme jaa enää asioita. Elämät menivät niin eri suuntiin. Hänellä perhe, minulla riekaleita. Sydämeen alkoi hiipiä pahaa verta, mustasukkaisuuttakin tunnistin. Liikaa uteliaisuutta siihen, mihin minulla ei ole osaa. En tahdo myrkyttää itseäni. Haluan hänen olevan onnellinen. En tahdo muuttua hänelle kitkeräksi.

Totesin, että se ystävyyssuhde ei anna minulle sitä, mitä kaipaan. Minua syö sisältä toivo niin, etten pääse irti. Ja nyt tarvitsen kaikki voimat toipumiseen. Tuntui kauhealta kertoa hänelle, että taidan sanoa heipat. Se tappoi sitä toivoa, niin kuin on oikein, tiedän sen. Silti tuntui, että sydäntäni syötän koirille. Hän hyväksyy sen, ehkä ajattelee kuten minäkin näin olevan parempi. Tottumuksen voima on kova. Yhteyttä olemme pitäneet lähes päivittäin. Vaatii aikaa minuta päästä siitä irti. Mutta on tullut aika siivota pöytä puhtaaksi ja alkaa kirjoittaa elämääni uusia sivuja. Toivottavasti kirjasta tulee iloinen =). Hyvästi rakas, sillä sitä sinä olet minulle.

Oivallus

Olen ollut poissa kotoa hetken. Se on ollut oikeastaan ihan mukavaa, vaikka aluksi tuntuikin, etten tahtoisi lähteä. Tänään pääsen takaisin.
Lapsia on ikävä. Tosi kovasti. Odotan hirmuisesti, että pääsen kotiin ja rutistamaan heitä ja antamaan suukkoja. Erästä henkilöä kaipaan myös aivan erityisesti. Tänään tajusin kuinka kipeästi oikeastaan kaipaankaan. Olen koettanut uskotella itselleni ettei hän minulle merkitse niin paljon. Tai oikeammin kysymys on siitä, ettei hän saisi merkata minulle niin paljon. Yksittäiset kauniit sanat häneltä lämmittävät mieltä enemmän kuin kymmenet sanat joltain toiselta. Samoin yksittäinen huomautus saa toisinaan minut hyvin ärtyneeksi, vaikkei monillakaan asioilla pitäisi olla minuun vaikutusta.
Pitää miettiä, miten voin auttaa itseäni pääsemään hänestä yli. Ehkä ei ole vaihtoehtoa. Muuta kuin lopettaa yhteydenpito kokonaan. Se olisi surullista, mutta ehkä se vaan on välttämättömyys. En halua ajatella sitä nyt.

Väsymys

Työkuvioissa ei olekaan niin kivaa aina. Olen tosi tiukilla parin ison hankkeen välillä ja joinain päivinä kumpikaan ei vaan kertakaikkiaan tunnu etenevän riittävän nopeasti.

Aamulla heräilin hävyttömän aikaisin matkustaakseni yhteen palaveriin toiselle paikkakunnalle ja kotiinpaluu oli vasta alkuillasta. Kauppaankin piti ehtiä, koska mokomat ovat huomenna enimäkseen kiinni ja haluan käyttää huomisen muutenkin mieluummin lepäilyyn kuin liian kalliissa elintarvikekaupoissa juoksemiseen.

Lapset ovat isällään huomiseen iltaan saakka ja minulla on lapsia ihan mielettömän kova ikävä. Toivoisin lasten olevan täällä ja ajatus siitä, etten näe heitä loppuviikollakaan pariin päivään tuntuu kuvottavalta. Tältäköhän entisestä miehestänikin tuntuu? Ihan vaan tämän tunteen tähden välillä huomaan miettiväni, että ero on sentään todella, todella raskas asia. Kaikille.

Ikävä, ikävämpi, ikävin

Jotenkin tämä päivä on ollut hyvin vaikea päivä.

Eilen lasten isä nouti lapset viikonlopun viettoon ja se tuntui jotenkin kummalliselta. Istuttiin hetken aikaa samassa pöydässä ja se tuntui pettävän kotoisalta. Miksipä ei olisi tuntunut? Olemmehan samaan tapaan istuneet pöydän ääressä vuosikausia.

Lasten lähdettyä sain seuraa, tuttavapariskunta tuli lapsensa kanssa vierailulle ja olivat yötäkin. Aikuisten kesken illan mittaan pelailtiin vaan, ei mitään syvällisempiä keskusteltu. Viiniä siemailtiin pelailun lomassa.

Lieneekö sitten ollut tuo entisen miehen kanssa hetken jakaminen, toisen perheen perhe-elämän seuraaminen vai yleinen väsymys, joka nostatti tunteet niin pintaani. Kun vieraat lähtivät, tajusin olevani jotenkin musertavan yksin. Ilahduin ihan typerästi yhdestä vaivaisesta työkaverin tekstarista, jonka sisältö oli suunnilleen vaan se, mistä löydän kaipaamani tavaran ensi viikolla, kun ei yhtä aikaa olla töissä. Jotenkin ihan typerästi mieltäni lämmitti ajatus, että joku ajatteli minua tänäänkin. Pelottavaa, että tuollaiset asiat ovat niin merkityksellisiä.

Minulla on valtavan ikävä lapsia, toivoisin, että he olisivat tässä suukoteltavina ja halittavina. Huutamassa ja mesoamassa leikeissään. Jotenkin tuntuu musertavan pahalta ajatella, että sitä samaa varmaan entinen mieheni kaipaa päivästä toiseen lasten ollessa täällä. Miten kamalan yksinäistä hänelläkin täytyy olla. Mutta ehkä hän osaa suhtautua tunteisiin ja asiaan itkemättä. Minä en.

Kaikesta huolimatta minä kaipaan häntä, onhan meidän yhteiseen taipaleeseemme hyviäkin hetkiä mahtunut. Kunpa ne huonot eivät olisi olleet väkivaltaa. Ehkä muu huono käytös olisi ollut helpompi antaa anteeksi? En tiedä, en todellakaan tiedä eikä jossittelu varmaan kanna hedelmää. Mutta minulla on ikävä unelmaa: olla perhe, olla joku jota rakastaa aikuisten tavalla.

Olen äärimmäisen harvoin yksinäinen, mutta tänään todellakin tunnen olevani sitä. Mieleen hiipii ajatus lähteä radalle, mennä ihmisten joukkoon, etsiä seuraa. Ei tarvitsisi juuri nyt paljonkaan houkutella, kun lähtisin. Vaikka väsyttää. Vaikka nukkuminen on järkevämpää. Onneksi juuri nyt ei taida olla ketään, joka minut kotoa kävisi noutamassa.

Töitä pitää tehdä. Jotenkin tämä tuntuu ihan paskalta, että väsyneenä ja murheellisena pitää vielä takoa tietokonetta ja koettaa raapia valmiiksi asioita, joilla on ollut viikkomääriä kiire. Mutta toisaalta olen iloinen, että jotain tekemistä on muutakin, kuin miettiä yksinäisyyttä ja hiljaisuutta.

Olen myös miettinyt keväällä tapaamaani miestä. Häntä, jonka mukaan lähdin, kun millään ei tuntunut olevan väliä. Olen miettinyt usein, että olisiko ollut järkevämpää olla ryhtymättä mihinkään. Varmaankin olisi, samaa pohdin (-mme) jo keväällä varastetuista hetkistä nauttiessamme. Johonkin osaan sydäntäni hän jäi asumaan. Vaikka olimme kaiken aikaa tietoisia siitä, ettei meistä voi tulla olosuhteiden tähden paria, niin silti jokin pieni toivo minussa kai oli olemassa.

Hänen elämänsä tuntuu nykyisellään olevan onnellista. Tai ainakin hän tuntuu panostavan siihen, että onni löytyisi sieltä, missä hän on, eikä sitä tarvitsisi etsiä ympäriltä. Koetan ajatella asiaa niin, että ehkä meidän kohtaamisemme merkitys olikin juuri siinä, että se kasvatti häntä. Antoi hänelle jotain, joka auttaa jaksamaan eteenpäin ja näkemään mikä on tärkeintä. Sama varmaan minullekin. Kukaan ei voine varmaksi sanoa, olisivatko voimani riittäneet avioeroon ilman salasuhdetta. Toisaalta kukaan ei voi sanoa, olisiko avioliitto voinut muuttua paremmaksi ja elämä onnellisemmaksi jos olisin päättänyt muuttua ja saanut puolison tahtomaan omaa muuttumistaan siinä samalla.

Tehtyjen valintojen kanssa on vain elettävä. Joinain päivinä niitä valintojen perusteita on vain vaikeampi muistaa. Ehkä tämäkin vaihe kuuluu ihan normaalisti avioeroprosessiin.

Pakko kommentoida tässä: Sauli Niinistö (60) meni tänään naimisiin 31 vuotiaan Jenni Haukion kanssa. Onni ja rakkaus voi asua mitä yllättävimmissä suhteissa. Ikäero ei toisille merkkaa mitään. Tuosta minun pitäisi ottaa oppia. Minunkaan iälläni ei liene mitään merkitystä, sen enempää kuin mahdollisten tulevien kumppaneidenkaan. Taidan kuitenkin katsella nuorempia =)