Ihan ensimmäiseksi on pakko sanoa, että tämä ei tunnu todelliselta. Tuntuu, niin kuin olisin siirtynyt tietyllä tavalla sivustakatsojan rooliin omassa elämässäni. Oletan, että tämä on jokin psykologinen suojamekanismi, joka auttaa minua viemään tämän prosessin läpi.
Siis asianajajan ohjeet ovat nämä: vie maanantaina avioerohakemus. Älä tee sitä viikonloppua vasten, koska miehesi käytös voi olla arvaamatonta.
Anna samana päivänä luettavaksi luonnos huoltajuusehdotuksesta ja anna aikaa lukea/hyväksyä se maksimissaan kaksi vuorokautta. Mikäli hän ei ota kantaa/suostu ehdotukseen, sen jälkeen asianajaja hakee puolestani väliaikaisen huoltajuuspäätöksen käräjäoikeudelta. Mieheni tuntien hän luultavasti kieltäytyy lukemasta paperia ja/tai allekirjoittamasta sitä. Vaikka tahtoisin hänen ymmärtävän lasten parhaan, epäilen sitä. Suru, katkeruus ja kostonhimo voivat nousta tunteissa päällimmäiseksi.
Pahimmillaan huoltajuusriita (jos menee oikeudessa riitelemiseksi) voi kestää lähes vuoden. Ihan kamala ajatuskin. Toinen jokseenkin kamala asia on se, että pahimmassa tapauksessa oikeudelta voi tulla päätös, että puolison on muutettava pois nykyisestä talostamme ja jään siihen yksin lasten kanssa. Ei mitään sitä vastaan, mutta miehelle se on ihan järkyttävän kova isku. En haluaisi lyödä lyötyä, koska tämä on meille molemmille äärimmäisen raskasta aikaa. En osaa häntä vihatakaan sen vertaa, että haluaisin hänelle tämmöistä järjestää. Tosin yhdessä asuminenkin voi olla melkoisen haasteellista päätöksen jälkeen.
Kamalin asia olisi se, että homma kääntyisi toisinpäin. Mies saisi jäädä lasten kanssa taloon ja minä joutuisin muuttamaan sieltä pois.
Voi kuinka rukoilen, että saan puolisoni ymmärtämään järkipuhetta ja sen, ettei lasten kannalta voi olla hyvä asia, että alamme riidellä huoltajuudesta. Kuitenkin todennäköisyys sille, että väkivaltaisesti käyttäytyvä puoliso saisi lasten huoltajuuden itselleen on pieni.
Valitettavasti vaan tämä ei hälvennä kovinkaan paljon pelkojani.
Pelkään myös miehen reaktiota, kun asioita hänelle esittelen. Asianajaja tuntui olevan myös terveyteni puolesta huolissaan.
Toivon sydämestäni, ettei kenenkään, kenenkään koskaan tarvitsisi käydä tällaisia asioita läpi. Mutta valitettavasti tilastot puhuvat karua kieltä. Minustakin on tulossa pikaiseen taas uusi tilastomerkintä. Toivottavasti kuitenkin vain avioerotilastoon. Pahin pelko taitaa olla (toivottavasti epärealistinen), että päädyn "perhetragediaksi" iltalehtien sivuille.
Tunnen itseni maailman suurimmaksi paskapääksi ja järkyttäksi näyttelijäksi, kun pitäisi jaksaa maanantaihin asti olla kotona vaan normisti, vaikka tiedän pudottavani ydinpommin maanantaina. Miten minusta voi olla tähän? Mitäpä ei äiti lastensa vuoksi tekisi? Vai olenko sittenkin vain itsekäs paska, jolla menojalka vipattaa liikaa? Itku tulee taas.
2 kommenttia:
Kiitos vierailusta blogiini. Tulin kurkkaamaan mitä sinulle itsellesi kuuluu ja näköjään elät tosiaan raskaita aikoja sinäkin! Täytyy paneutua paremmin juttuihisi, ennen kuin uskallan sen enempiä alkaa kommentoimaan :)
Voimia toivottelen!
Tuo sivustakatsojan rooli kuulostaa kovin tutulta.
Itse muistan kertoneeni terapeutille, että välillä pelkäsin että olen joutunut psykoosiin, ja herättyäni siitä huomaisin eronneeni ja tehneeni elämäni suurimman virheen.
En muista paljon tunteita siitä ajasta, ennen eropäätöstä. Lähinnä olin tuskaisen ahdistunut koko ajan enkä saanut omista tunteista kiinni, tosiaan kuin olisin katsonut lasin läpi omia touhujani. Syyllisyyttä kai tunsin, jos jotain.
Nyt, kun päätös on tehty, on helpotus aikamoinen. Mutta nyt ne tunteetkin tulee. Suru päällimäisenä, mutta onneksi myös toivo ja innostus uudesta ja paremmasta. Ja paino on harteilta hävinnyt, ja tietyllä tapaa kansi on nostettu pois. Kaikki saa tulla ulos, vapaasti.
Tästä tuli kovin itsekeskeinen kommentti - halusin sanoa, että prosessi vie sinua eteenpäin ja toivon että pystytte sopimaan asioista ja keskustelemaan. Jaksamista sinulle.
Lähetä kommentti