Päätin sitten kirjoittaa. Aluksi olin ajatellut, että en kuitenkaan ryhtyisi kirjoittajaksi. Mutta ilmeisen terapeuttista se on. Niin monet: kohtalotoverit, toisella puolella pöytää olevat, täysin erilaiset, niin samanlaiset. Niin monet ovat alkaneet kirjoittaa. Niinpä minäkin päätin. Ainakin yritän.
Jaahas, vähän taustaa niille, jotka tiensä teksteihini löytävät. Olipa kerran tyttö/nainen, joka kovasti tahtoi löytää jonkun, jota rakastaa. Ja joka rakastaisi takaisin. Perhe mielessä. Jossain ajatuksena kaunis koti ja ah niin herttaista.
Ja löytyihän se joku. Rakkautta, kumppanuutta. Pitkiä vuosia yhdessä. Lapsia kaksi. Ihania, joita molemmat rakastavat.
Ennen ensimmäisen syntymää tönimistä ja riuhtomista. Omaa tyhmyyttä, ajattelin silloin. Unohdin. Puolitoista vuotta taukoa. Ensimmäisen syntymän jälkeen sitten mustelmia. Taas unohdin. Annoin anteeksi. Mitäs tuosta. Eipä tuo tiheää ole. Sattuuhan sitä. Omaakin syytä varmaan.
Luovuin paljosta perheen vuoksi. Mökötykset ja kireä ilmapiiri aina seurauksena, kun jotain omaa halusin. Ne saivat ajattelemaan, että kyllä minä voin jättää asioita väliin, olenhan vahva. Ei mikään ole niin tärkeää minulle kuin perheen hyvinvointi. En halua toisen mieltä sentään pahoittaa. Lapsethan ne kuitenkin ovat tärkeimmät. Vuosia kotona, kahden lapsen kanssa. Sitten lopulta tuli suuri halu päästä töihin. Tavata ihmisiä. Olenhan ollut aina sosiaalinen. Tuttavat onnittelivat.
Aloin haluta muita. Mietin keinoja miten kokeilla jäämättä kiinni, olisiko jonkun toisen syli lämpimämpi ja turvallisempi. Auttaisiko se jaksamaan paremmin? Vaikka tiesin, että tyhmäähän se on. Koetin vastustaa kiusauksia, joskus ne vastustivat minua.
Kunnes eräänä päivänä polkuni risteytyi sen yhden kanssa, joka muutti kaiken. Silmäni avautuivat keskustellessamme. Aloin ymmärtää, että ei minun tarvitse tuntea itseäni surkeaksi. Avuttomaksi. Vaan voin olla nainen. Minulla on oikeus olla rakastettu. Eikä minussa se vika ole. Ei minun tarvitse luopua, ihan normaalia elämää on oikeus minullakin elää. Emme kuitenkaan kohdanneet. Meni aikaa ja huomasin, että aloin rakastua. Unelmaan varmaankin. Kotona aloin löytää itseni. Kerroin ajatuksistani, haluistani elämäni suhteen, perheen suhteen, oman hyvinvointini suhteen. Enää en suostu olemaan alistettuna. Ja- viimeisen kerran, mikäli minulta kysytään- rakastava käsi kohosi ja mustelmia seurasi. Sitä on vaikea hyväksyä. Sitä on vaikea uskoa. Hyvä mies monin tavoin. Miksi siis? Hänelläkin varmaan tosi paha olla minun kanssani? Itsessäkin tuntuu olevan vikaa, vaikka kaikki vakuuttelevat ettei ole. Sen jälkeen millään ei ollut väliä. Hakeuduin, vaikka tyhmäksi sen tiesin, toisen seuraan. Annoin asioiden tapahtua, vaikka olisin voinut estää.
Olen syyllinen. Ei minun pidäkään enää avioliittoa yrittää elvyttää. Ikävää on vain, että nyt syitä on monta.
2 kommenttia:
Väkivaltaa ei tarvitse hyväksyä koskaan. Kertaakaan. Pyydän anteeksi että sanon suoraan mutta en ymmärrä että naiset syyllistävät itseään jos mies lyö. Vaikka olisit kuinka v-mäinen tahansa, tönimiset ja riuhtomiset ja mustelmat eivät kuulu asiaan. Tietenkin rakastat / olet rakastanut miestäsi, ja siksi suhteen lopettaminen on vaikeaa. Vaikka itse uskon että ihminen voi muuttua ja oikea rakkaus voi löytyä uudelleen, ja ihmisen pitäisi saada uusi mahdollisuus edes kerran, pidän väkivaltaisia miehiä niin säälittävinä tapauksina että itse en antaisi sellaiselle minkäänlaista armoa. Hemmetti, mulla rupes jo pää höyryämään.
Tiedät itsekin että ratkaisusi on oikea, ja täältä sait ainakin yhden henkisen henkivartijan itsellesi. Voimia!
Kiitos Make.
Niin se on, että väkivaltaa on mahdotonta hyväksyä. Minusta tuntuu vaan niin tosi pahalta hyväksyä se tosiasia, että olen sen uhriksi suostunut. Eihän minulle pitänyt näin käydä?
Kiitos tuesta. Ero on hidas prosessi ainakin minulla, koska haluan kai tehdä sen jotenkin hallitusti. Paraskin sanoja viiimeaikaiset taphtumat huomioiden... Huoh, kun piti vielä sekoittaa pääni ihastumalla niin kovasti toiseen. Olisi tässä ollut tarpeeksi miettimistä muutenkin.
Lähetä kommentti